Vaarojen maratonille Rajavilleistä osallistuivat Antti ja Markus. Viime vuoden juoksusta oli jäänyt molemmille siinä määrin parannettavaa, että lähtökarsinaan asettauduttiin nyt ihan aikatavoitteiden kanssa. Johanna oli mukana menossa tällä kertaa huoltajan & kisatalkoolaisen roolissa. Etukäteen kuultujen huhujen mukaan reitti oli edellisvuotta nopeammassa kunnossa, ja kun kisa-aamu valkeni aurinkoisena, olivat olosuhteet erinomaiset tavoitteiden kimppuun hyökkäämiselle.
Vuosi takaperin matka oli taittunut 5 tunnissa ja 17 minuutissa. Silloin otin alkumatkan todella rauhassa ja kärsin Ryläyksellä sippaamisen nestetankkauksen hämminkien seurauksena. Näitä asioita parantamalla olin puolijulkisesti uhonnut vetäväni matkan tällä kertaa alle 5 tuntiin. Kelloon laitettiin siis kannustimeksi tasainen 6:58 kilometritahti.
Starttasin ensimmäisen lähtöryhmän hännillä ja ensimmäisten 5 kilometrin jälkeen kello kertoi matkan edenneen jo 10 minuuttia tavoitetahtia nopeammin. Alku oli siis varsin reipas, vaikka juoksu ei tuntunut lainkaan helpolta. Varsinkin tieosuudella muut tuntuivat menevän paljon kovempaa. Kesän aikana treenin painopiste on ollut suunnistuksessa ja sileän alustan lenkit ovat jääneet todella vähiin. Tämä näkyi ja tuntui nyt. Onneksi pian päästiin taas metsäpolulle.
Vasta 10 km matkan jälkeen juoksu alkoi tuntua helpolta. Matka taittui upeassa kelissä välillä yksin ja välillä pienessä ryhmässä. 10 - 20 kilometrin väli oli selkeästi matkan parasta tekemistä. Paikoitellen olisi tehnyt mieli pitää enemmänkin vauhtia, mutta matkaa oli takana vasta alle puolet joten vähän sai jarrutellakin.
Ryläyksen haastavalla osuudella olin vauhdin suhteen entistäkin varovaisempi. Tarkkailin jatkuvasti merkkejä väsymyksestä (kompurointeja jne.), mutta niitä ei ilmennyt ja polvi tuntui vielä nouseva. Ryläykseltä lyhyelle tieosuudelle kantatessa fiilis oli todella hyvä. Matka alkoi olla voiton puolella, kello ilmoitti tahdin olevan 12 minuuttia tavoitetta edellä ja energiaa tuntui riittävän jalkojen väsymyksestä huolimatta.
Seuraavalle juomapisteelle pysähdyin ottamaan mukin vettä ja pohkeet ilmoittivat välittömästi kramppiaikeistaan. Siispä jatkoin juoksua samantien reitin pisimmälle tieosuudelle. Tieosuus olikin yllättävän vaikea väsyneillä reisillä ja pohkeilla. Pakotin itseni pitämään hyvää tahtia yllä, sillä tiesin alittavani 5 tuntia varmasti jos vain pystyn vetämään tiepätkän edes kohtuullista hölkkätahtia. Kolin rinteille saapuessani kävelin jyrkemmät ylämäet säästellen voimia loppunousuun. 5 tunnin alitus näytti jo varmalta ilman haavereita, mutta tsemppasin itseäni kuitenkin vielä kovempaan tahtiin hyvän ajan toivossa.
Olin jo etukäteen päättänyt, että loppunousu pitää mennä juoksemalla jos vain jalat kantavat. Nousun juurella laitoin kellon ja muut häiritsevät tekijät piiloon ja keskityin vain pitämään tahtia yllä ja katseen huipulla. Pätkä kerrallaan tahti pysyi juoksuna (vaikka askelpituus olikin välillä ehkä 30 cm luokkaa) ja lopulta maalikumpare ilmestyi sumenevaan näkökenttään. Viimeisen jyrkän menossa ei ollut enää kyse juoksutekniikasta vaan raivosta.
Kellot pysähtyivät lopulta aikaan 4:39:35 ja viiden tunnin tavoite alittui siis kirkkaasti ajan parantuessa edellisestä vuodesta huikeat 38 minuuttia. Sijoitus tällä ajalla oli 21. Loppunousuun aikaa kului 17:35, joten senkin aika parani selkeästi viime vuodesta. Suoritus meni kokonaisuudessaan aivan nappiin. En usko että nykykunnolla minulla olisi parempaan aikaan mahdollisuuksia. Maalissa olo oli todellakin kaikkensa antanut.
Kisapaikalla oli mukana vielä kahdet tossut, joiden välillä arvoin vielä puoli tuntia ennen lähtöä. Valinta osui lopulta suunnistusnastareihin, joilla en ole pitkiä lenkkejä juuri tehnyt. Vivobarefootin Neo Trailit jäivät kassiin lähinnä pito-ominaisuuksien takia, vaikka ennakko tiedoissa olikin luvattu tälle vuodelle kovempaa pohjaa.
Antin lähtiessä ensimmäisessä lähtöryhmässä, jättäydyin itse suosiolla 10 minuuttia myöhempään ryhmään tavoitteen ollessa 20 minuutin parannus vuoden takaiseen aikaan (5:35). Lähtöviivalla vielä juttua parin Lappeenrannan tutun kanssa ja paukusta matkaan. Suunnitelmana oli aloittaa rauhallisesti ja säästellä varsinkin reisiä, koska ratkaisut tapahtuisivat kuitenkin vasta Ryläyksellä.
Jo ensimmäisissä alamäissä huomasin kuitenkin, että suunnistaessa kevään ja kesän aikana kehittynyt alamäkijuoksutekniikka oli aivan eri tasolla muiden ympärillä juoksevien kanssa ja sen hyödyntäminen ison porukan keskellä on mahdotonta. Vähitelleen siis parempiin asemiin...
Tielle tultaessa löytyi hyvä matkavauhti ja vajaan 10 hengen porukassa taitettiin matkaa kohti mukavan polkuosuuden alkua. Melko nopeasti polulla tuli taas hakeuduttua jonon keulaan ja alamäissä eroa takana tuleviin alkoi kertyä. 9,5 kilometristä 15,5 kilometriin taitoinkin matkaa kahdestaan Jyväskyläläisen kaverin kanssa varsin hyvää tahtia näkemättä ketään muuta. Lossin ja Kiviniemen juottolan jälkeen seuraa oli hieman enemmän.
Oma meno oli vertailujoukkoon nähden hieman hissaavaaa, ylämäissä jäin jatkuvasti hieman, mutta alamäissä sain eron kiinni ja enemmänkin. Kolinvaaralta laskeuduttaessa jätin seuralaiset pysyvästi ja lähdin rohkeasti metsästämään uusia selkiä. Varoituksia rupesi kuitenkin tulemaan sähkötyksenä pohkeista välittömästi. Juoksutekniikka vaihtui tässä vaiheessa vahvasti kanta-astuntaan, mutta vauhti säilyi lähes entisellään.
Ryläyksellä pohkeet kiristelivät ja näkötornin jälkeen pitkoksilla nilkat oikenivat kertaalleen 20 sekunnin venyttelytauon arvoisesti. Matka kuitenkin jatkui ja alamäki tuntui aina hieman helpottavan pohkeiden kiristelyä. Hieman kuitenkin arvelutti miltä Rantatie tuntuisi kramppaavien jalkojen alla. Tässä vaiheessa huomasin kuitenkin kellon näyttävän sellaisia minuutteja, että jopa viiden tunnin alitukseen olisi pienet saumat. Tälle en kuitenkaan pohkeiden takia uhrannut enempää ajatuksia vaan keskityi seuraavaan askeleeseen.
Ekan kympin jälkeen vähäinen nastareiden käyttö ja huono varpaiden teippaus oli antanut ensimmäisiä signaaleja ja lopun tieosuudella tämä tuska yhdistyi kramppaaviin pohkeisiin, joten koko loppu matkan sai tosissaan taistella jokaisen askeleen ottamiseksi.
Loppunousuun lähtiessä en varsinaisesti elätellyt toiveita viiden tunnin rajan rikkomisesta, kun aikaa siihen oli jäljellä vain vajaa 20 minuuttia ja muistelin mäen kestäneen edellisenä vuonna noin 25 minuuttia. Mäen ajattelin kuitenkin tulla reipasta vauhtia. Noin ½ km ennen maalia tajusin vihdoin että vielä oli hiuksen hienot mahdollisuudet alle viiden tunnin ja viimeiselle seinälle annoi kaikkeni. Aivan se ei kuitenkaan riittänyt vaan aika painui 20 sekunttia yli viiden tunnin.
Fiilis maalissa oli erittäin väsynyt ja tuskainen, mutta kuitenkin erittäin tyytyväinen hyvän loppupuristuksen ansiosta. Nyt maanantai iltana etureidet ovat kipeät varpaiden rakot ovat lakanneet vuotamasta ja päätös on vahvistunut - Vaaroille en lähde enää 43km:n takia.
 |
| Innosta pinkeenä valmiina lähtöön. |
Antin ajatukset
Vuosi takaperin matka oli taittunut 5 tunnissa ja 17 minuutissa. Silloin otin alkumatkan todella rauhassa ja kärsin Ryläyksellä sippaamisen nestetankkauksen hämminkien seurauksena. Näitä asioita parantamalla olin puolijulkisesti uhonnut vetäväni matkan tällä kertaa alle 5 tuntiin. Kelloon laitettiin siis kannustimeksi tasainen 6:58 kilometritahti.
Starttasin ensimmäisen lähtöryhmän hännillä ja ensimmäisten 5 kilometrin jälkeen kello kertoi matkan edenneen jo 10 minuuttia tavoitetahtia nopeammin. Alku oli siis varsin reipas, vaikka juoksu ei tuntunut lainkaan helpolta. Varsinkin tieosuudella muut tuntuivat menevän paljon kovempaa. Kesän aikana treenin painopiste on ollut suunnistuksessa ja sileän alustan lenkit ovat jääneet todella vähiin. Tämä näkyi ja tuntui nyt. Onneksi pian päästiin taas metsäpolulle.
Vasta 10 km matkan jälkeen juoksu alkoi tuntua helpolta. Matka taittui upeassa kelissä välillä yksin ja välillä pienessä ryhmässä. 10 - 20 kilometrin väli oli selkeästi matkan parasta tekemistä. Paikoitellen olisi tehnyt mieli pitää enemmänkin vauhtia, mutta matkaa oli takana vasta alle puolet joten vähän sai jarrutellakin.
Ryläyksen haastavalla osuudella olin vauhdin suhteen entistäkin varovaisempi. Tarkkailin jatkuvasti merkkejä väsymyksestä (kompurointeja jne.), mutta niitä ei ilmennyt ja polvi tuntui vielä nouseva. Ryläykseltä lyhyelle tieosuudelle kantatessa fiilis oli todella hyvä. Matka alkoi olla voiton puolella, kello ilmoitti tahdin olevan 12 minuuttia tavoitetta edellä ja energiaa tuntui riittävän jalkojen väsymyksestä huolimatta.
Seuraavalle juomapisteelle pysähdyin ottamaan mukin vettä ja pohkeet ilmoittivat välittömästi kramppiaikeistaan. Siispä jatkoin juoksua samantien reitin pisimmälle tieosuudelle. Tieosuus olikin yllättävän vaikea väsyneillä reisillä ja pohkeilla. Pakotin itseni pitämään hyvää tahtia yllä, sillä tiesin alittavani 5 tuntia varmasti jos vain pystyn vetämään tiepätkän edes kohtuullista hölkkätahtia. Kolin rinteille saapuessani kävelin jyrkemmät ylämäet säästellen voimia loppunousuun. 5 tunnin alitus näytti jo varmalta ilman haavereita, mutta tsemppasin itseäni kuitenkin vielä kovempaan tahtiin hyvän ajan toivossa.
Olin jo etukäteen päättänyt, että loppunousu pitää mennä juoksemalla jos vain jalat kantavat. Nousun juurella laitoin kellon ja muut häiritsevät tekijät piiloon ja keskityin vain pitämään tahtia yllä ja katseen huipulla. Pätkä kerrallaan tahti pysyi juoksuna (vaikka askelpituus olikin välillä ehkä 30 cm luokkaa) ja lopulta maalikumpare ilmestyi sumenevaan näkökenttään. Viimeisen jyrkän menossa ei ollut enää kyse juoksutekniikasta vaan raivosta.
Kellot pysähtyivät lopulta aikaan 4:39:35 ja viiden tunnin tavoite alittui siis kirkkaasti ajan parantuessa edellisestä vuodesta huikeat 38 minuuttia. Sijoitus tällä ajalla oli 21. Loppunousuun aikaa kului 17:35, joten senkin aika parani selkeästi viime vuodesta. Suoritus meni kokonaisuudessaan aivan nappiin. En usko että nykykunnolla minulla olisi parempaan aikaan mahdollisuuksia. Maalissa olo oli todellakin kaikkensa antanut.
 |
| Maalissa. |
 |
| Syketasoista näkee, että ekat 10 kilometriä oli vauhdin hakemista. 10 - 25 km väli oli hyvää tekemistä, sitten alkoi kevyt hyytyminen josta vielä loppuun ponnistettiin väkisin ylös. |
Markuksen mietteet
Ahkeran kisojen kiertämisen päätti tältä kesältä Kolin reissu. Ahkerasta pitkien kisojen kiertämisestä johtuen treenaaminen on jäänyt kovin vähälle koko kesän ajan. Varsinkin juokseminen on ollut hyvin vähäistä, kun pääpaino on ollut seikkailuissa ja niiden osalta heikomman pyöräilyn parantamisesta.Kisapaikalla oli mukana vielä kahdet tossut, joiden välillä arvoin vielä puoli tuntia ennen lähtöä. Valinta osui lopulta suunnistusnastareihin, joilla en ole pitkiä lenkkejä juuri tehnyt. Vivobarefootin Neo Trailit jäivät kassiin lähinnä pito-ominaisuuksien takia, vaikka ennakko tiedoissa olikin luvattu tälle vuodelle kovempaa pohjaa.
Antin lähtiessä ensimmäisessä lähtöryhmässä, jättäydyin itse suosiolla 10 minuuttia myöhempään ryhmään tavoitteen ollessa 20 minuutin parannus vuoden takaiseen aikaan (5:35). Lähtöviivalla vielä juttua parin Lappeenrannan tutun kanssa ja paukusta matkaan. Suunnitelmana oli aloittaa rauhallisesti ja säästellä varsinkin reisiä, koska ratkaisut tapahtuisivat kuitenkin vasta Ryläyksellä.
 |
| Lääkkeet toimivat lähtöalueella jammaillessa. Kuva: Mari Häsä. |
Jo ensimmäisissä alamäissä huomasin kuitenkin, että suunnistaessa kevään ja kesän aikana kehittynyt alamäkijuoksutekniikka oli aivan eri tasolla muiden ympärillä juoksevien kanssa ja sen hyödyntäminen ison porukan keskellä on mahdotonta. Vähitelleen siis parempiin asemiin...
Tielle tultaessa löytyi hyvä matkavauhti ja vajaan 10 hengen porukassa taitettiin matkaa kohti mukavan polkuosuuden alkua. Melko nopeasti polulla tuli taas hakeuduttua jonon keulaan ja alamäissä eroa takana tuleviin alkoi kertyä. 9,5 kilometristä 15,5 kilometriin taitoinkin matkaa kahdestaan Jyväskyläläisen kaverin kanssa varsin hyvää tahtia näkemättä ketään muuta. Lossin ja Kiviniemen juottolan jälkeen seuraa oli hieman enemmän.
Oma meno oli vertailujoukkoon nähden hieman hissaavaaa, ylämäissä jäin jatkuvasti hieman, mutta alamäissä sain eron kiinni ja enemmänkin. Kolinvaaralta laskeuduttaessa jätin seuralaiset pysyvästi ja lähdin rohkeasti metsästämään uusia selkiä. Varoituksia rupesi kuitenkin tulemaan sähkötyksenä pohkeista välittömästi. Juoksutekniikka vaihtui tässä vaiheessa vahvasti kanta-astuntaan, mutta vauhti säilyi lähes entisellään.
Ryläyksellä pohkeet kiristelivät ja näkötornin jälkeen pitkoksilla nilkat oikenivat kertaalleen 20 sekunnin venyttelytauon arvoisesti. Matka kuitenkin jatkui ja alamäki tuntui aina hieman helpottavan pohkeiden kiristelyä. Hieman kuitenkin arvelutti miltä Rantatie tuntuisi kramppaavien jalkojen alla. Tässä vaiheessa huomasin kuitenkin kellon näyttävän sellaisia minuutteja, että jopa viiden tunnin alitukseen olisi pienet saumat. Tälle en kuitenkaan pohkeiden takia uhrannut enempää ajatuksia vaan keskityi seuraavaan askeleeseen.
Ekan kympin jälkeen vähäinen nastareiden käyttö ja huono varpaiden teippaus oli antanut ensimmäisiä signaaleja ja lopun tieosuudella tämä tuska yhdistyi kramppaaviin pohkeisiin, joten koko loppu matkan sai tosissaan taistella jokaisen askeleen ottamiseksi.
Loppunousuun lähtiessä en varsinaisesti elätellyt toiveita viiden tunnin rajan rikkomisesta, kun aikaa siihen oli jäljellä vain vajaa 20 minuuttia ja muistelin mäen kestäneen edellisenä vuonna noin 25 minuuttia. Mäen ajattelin kuitenkin tulla reipasta vauhtia. Noin ½ km ennen maalia tajusin vihdoin että vielä oli hiuksen hienot mahdollisuudet alle viiden tunnin ja viimeiselle seinälle annoi kaikkeni. Aivan se ei kuitenkaan riittänyt vaan aika painui 20 sekunttia yli viiden tunnin.
 |
| 43km, 5:00:20, HR avg 171, HR max 187, kolme rakkoa ja kaksi kipeää reittä. |
Fiilis maalissa oli erittäin väsynyt ja tuskainen, mutta kuitenkin erittäin tyytyväinen hyvän loppupuristuksen ansiosta. Nyt maanantai iltana etureidet ovat kipeät varpaiden rakot ovat lakanneet vuotamasta ja päätös on vahvistunut - Vaaroille en lähde enää 43km:n takia.
 |
| Kotimatka on alkanut. |
