Tahko MTB 27.6.2015 (120 km)

Yksi Rajavillien uusista valloituskohteista tälle kesälle oli viikko juhannuksen jälkeen poljettu Tahko MTB maastopyöräkilpailu, joka on kasvanut Suomen suurimmaksi maastopyörätapahtumaksi. Tänäkin vuonna tehtiin uusi osallistujamääräennätys, kun yli 2200 maastopyöräilyn ystävää lähti mittaamaan taitojaan Tahkon haastavina tunnetuille poluille. Rajavillien porukasta mukana oli Antti, joka starttasi kahden kierroksen, eli 120 km matkalle Maastoonpolje.fi -porukan paidassa.

Valmistautuminen ei sujunut aivan pelikirjan mukaan, kun juhannukselle suunnitellut viimeistelytreenilenkit jouduttiin perumaan flunssan takia. Kolmen viikon takaisen Ursak-seikkailun ja Tahkon startin välissä pyörän satulassa olin viettänyt aikaa vain n. tunnin lenkin verran. Pyöräksi matkaan valitsin Canyonin Spectral AL täysijousitetun 29 tuumaisen fillarin, jolla en ollut ehtinyt ajamaan lainkaan pitkiä lenkkejä ennen Tahkoa. Enduro-henkisenä menopelinä luotin sen kuitenkin sopivan kisaviikon sataiden pehmentämälle reitille melko hyvin. Mukavampi satula paikalleen, pehmeään keliin sopivat 2.4 tuumaiset Ardentit alle ja ajoasento suunnilleen kohdalleen ja matka kohti Tahkoa sai alkaa.

Kisaa edeltävänä iltana käytiin vielä kisavinkit läpi kokeneempien Tahkonkiertäjien kanssa. Mieleen jäivät lähinnä valistukset siitä, että matkaan kannattaa lähteä reippaalla tahdilla, jotta n. 17 kilometrin helppojen tie- ja ulkoilureittiosuuksien jälkeen alkavaan Kinahmin ensimmäiseen nousuun pääsee ennen pahimpia ruuhkia. Selvä. 

Reippahasti siis...

120 km matkalle oli ilmoittautunut yli 250 polkijaa. Näiden lisäksi klo 9:00 starttaavassa ryhmässä olivat 60 km pääsarjan "kuuman ryhmän" ajajat, sekä hyvä joukko muiden sarjojen kuskeja. Maastoonpolje-porukan voimin valloitimme lähtösijat arviolta n. kymmenennestä rivistä ja alkuruuhka oli melkoinen jo niinkin lähellä kärkeä. Kun lopulta pääsin kunnolla liikkeelle, polkaisin ensimmäisen asfalttiylämäen sekä pitkän tiealamäen lähes maksimitahdilla päästäkseni hyvävauhtisen letkan mukaan ennen reitin kaventumista.

Suunnitelma toimi hyvin ensimmäiset pari kilometria, kunnes kyllästyin seuraamani letkan vauhtiin. Ylämäessä hyvältä tuntuneen letkan vauhti kuihtui alamäessä käsittämättömään jarrutteluun ja ihmettelyyn, joten lähdin ohittelemaan porukkaa oikealta ja vasemmalta. Sopivaa letkaa ei tuntunut millään löytyvän. Alamäessä sopivaa kyytiä menevät tuntuivat pysähtyvän ylämäkeen ja ylämäessä sopivaa tahtia menevät mummoilivat alamäet. Lisää ohituksia, hampaiden kiristelyjä, sähläystä ja taas lisää ohituksia. Sykkeet nousivat ihan huomaamatta lähelle maksimia. Viiden ensimmäisen kilometrin keskisyke oli 91 % maksimista.

Golden Resortin asfalttiosuudelle tultaessa olin yhtäkkiä yksin ja edellä menevään letkaan oli matkaa vajaat 100 metriä. Letkasta erotin tutun paidan ja päättelin sen olevan hyvä letka seurattavaksi. Letkan vauhti oli vähän turhankin kova ja sain tehdä yksin töitä kolmisen minuuttia lähes maksimisykkeellä ajaakseni letkan kiinni. Tämä ei todellakaan ollut kovin viisasta, kun kisan tavoiteajasta oli takana vain n. 3 %.

Saavutin lopulta letkan ja totesin tutulle kaverille, että nyt on tullut aloitettua ehkä hieman turhankin vauhdilla. Letkan vauhti tasaisella oli sopiva, mutta tiukoissa käännöksissä letka ruuhkautui aina ja viimeisenä roikkuessa jouduin jarruttelemaan mutkiin paljon ja ajamaan aina raot kiinni, mikä oli melko rasittavaa. Letkassakin roikkuessa sykkeet olivat edelleen aivan liian korkealla tähän kisan vaiheeseen. Koska meno tuntui muuten hyvältä, jatkoin samalla tahdilla.

Maastoon mars!

Kinahmin ensimmäisen nousun alkuun saatiin ensimmäiset tuntumat mutaiseen polkuun, jonka jälkeen oli edessä jalkautuminen koko muun letkan tapaan puolen kilometrin tunkkauspätkälle. Tuttua ajoseuraa ilmestyi takaa, kun Niina kurvasi juuri ennen nousun alkua edelleni. Nousua tönätessämme vaihdoimme kuulumiset ja juttelimme kesän kisasuunnitelmista. Small-talkin avulla sai ajatukset pois tylsästä jonotunkkauksesta ja matkaradion puheohjelma jatkui vielä Kinahmin muissa pienemmissä nousuissa.

Polun kääntyessä laskuvoittoiseksi lisäsin vauhtia ja nautiskelin mukavista alamäkipätkistä, jotka sopivat hyvin minulle ja pyörälleni. Tässä vaiheessa reipas alku tuntui olleen hyvä idea letkan edetessä kohtuullisella tahdilla ja ohituspaikkojen järjestyessä melko vaivatta. Osa porukasta jalkautui alamäessä (?!) taluttaen pyöriään alas (video by Simo-Pekka Tuure). Onnistuin jotenkin väistämään kaikki rinteessä poukkoilleet kanssaihmiset ja nautiskelin mukavasta mäestä hyppien kivistä ja juurakoista.

Mäen alla pysähdyin huoltopisteeseen juomaan pari mukillista urheilujuomaa ja jatkoin seuraavalle tieosuudelle liittyen kolmen muun ajajan letkaan. Tässä vaiheessa tunsin ensimmäistä kertaa kovan alkuvauhdin vaikutukset ja loivaan alamäkeen peesissäkin ajaminen tuntui jaloissa pahalta, vaikka nyt syke oli ensimmäistä kertaa järkevissä lukemissa. Päästin letkan karkuun ja jäin polkemaan yksin.

Kiireettä kypsyen.

Kinahmin toiseen nousuun jalkauduin hyvissä ajoin, vaikka tällä kertaa edessä ei ollut letkaa. Pitkän tunkkauksen jälkeen pysähdyin nousun päälle kaivamaan repusta suolaa, jolla toivoin saavani jalat tuntumaan paremmilta. 28 kilometrin alkumatka oli vaikuttanut ajatusten kulkuun jo siinä määrin, että etsin suolaa väärästä taskusta ja kun en sitä löytänyt, kuvittelin unohtaneeni pakata sen. Pikainen kirosana ja matka jatkui. Onneksi seuraavaan järjestäjän tarjoamaan huoltoon ei ollut pitkä matka ja sain sieltä kaipaamaani suolaa.

Huollon jälkeisissä pitkissä loivissa ylämäissä jalkojen pahat tuntumat alkoivat kulminoitua etureisiin. Aloin suosia pienempiä vaihteita ja välttää kovia polkaisuja. Matka eteni kohtuullisesti ilman ruuhkia kevyesti kampia pyöritellen. Välillä ympärille ilmestyi muitakin ja vaikka kuinka yritin rauhoittua omaan tekemiseen, innostuin välillä liikaa puskemaan muiden edellä kovempaa tai seuraamaan edellä meneviä. Poikamaista höntyilyä, josta kestävyysurheilussa usein rankaistaan. Niin tälläkin kertaa.

33 km kohdalla eteen avautui jälleen yksi mutainen kivikko. Vauhti pysähtyi kesken kaiken ja ottaessani jalalla maasta tukea vasen etureisi meni totaaliseen kramppiin. Jalka jäykkänä kellautin itseni polun varteen puskaan puhaltelemaan ja koitin repiä pyörän perässä, jotta takana tulevat pääsisivät kapeasta kohdasta läpi. Muutama kanssakilpailija tarjosi jo kantoapuakin, mutta vakuutin selviäväni omin toimin kunhan kramppi vain hellittäisi.

Krampin jatkuessa ikuisuudelta tuntuneen ajan aloin jo kyselemään ohi ajavilta, mahtaako seuraavalle tielle olla pitkä matka. Uskoin jo jättäväni homman kesken heti kun pääsisin klenkkaamaan seuraavan tieosuuden alkuun. Lopulta kramppi hellitti ja hetken itseä keräiltyäni pääsin jatkamaan matkaa n. 6 minuuttia krampin alkamisen jälkeen.

Ensisijainen tavoite oli selvitä seuraavalle tielle, johon voisi järjestää evakkoreen.

Omaan tahtiin.

Pääsin tielle ilman lisästoppeja. Järjestäjiä tai huoltoa ei risteyksessä näkynyt, joten jatkoin tietä pitkin eteenpäin. Ajattelin ensin ajaa hiljalleen teitä pitkin kohti Tahkoa, mutta päätin kuitenkin kurvata reitin mukaan seuraavan metsäpätkän kautta. Etenin todella rauhalliseen tahtiin reisien antaessa edelleen varoituksia kramppiaikeistaan. Ohi painoi kaikkien sarjojen ajajia.

Onneksi maasto-osuudella ei ollut pahoja paikkoja ja seuraavat pahemmat kramppioireet tulivat vasta seuraavalla tieosuudella n. 38 km kohdalla. Olin jo pysähtymässä venyttelemään, mutta irrottaessani jalan polkimesta tuli reideltä välitön palaute siitä, että olisi parempi laittaa jalka takaisin pedaalille ja jatkaa polkemista. Näin teinkin ja jatkoin hidasta etenemistä. Onneksi tässä kohtaa oli pidempi tieosuus jonka aikana jalat ehtivät hieman elpyä ja päätin yrittää ajaa ensimmäisen kierroksen kokonaan. Tieosuuden päätteeksi täyttyi 40 km, joten matkaa oli kuitenkin "vain" 20 kilometriä.

Jonkin verran mutakakkua jo nautittuna. Kuva: Kaisa Kekola.

Hiljaisia aikoja.

Jatkoin hidasta etenemistä polkien tasaiset osuudet kevyesti, tunkaten ylämäet ja nautiskellen alamäistä parhaani mukaan. Tuulivaaran huollossa tankkasin merisuolaa raakana ja mutustelin suolakurkkuja varmaan puoli kiloa. Hetkeksi olo parani ja ihmeparantumisesta innostuneena otin muutaman kovemman polkaisun pieneen ylämäkeen. Virhe. Tällä kertaa oikea reisi ilmoitti välittömästi kramppiaikeista, mutta onneksi ehdin hypätä pyörän päältä pois ennen sen totaalista jumiutumista. Verryttelin ja hakkasin jalkoja n. 6 minuutin ajan ennen kuin pääsin jatkamaan.

Koko ensimmäisen kierroksen loppu meni melko synkissä merkeissä. Energiaa olisi ollut, pyörä toimi hyvin ja kaikki tuntui muutenkin hyvältä reisiä lukuun ottamatta. Tankkasin energiaa joka huollossa ja huoltojen välillä. Loppunoususta talutin pyörää lähes puolet, mutta vasen reisi oli Tahkon päällä kulkevalla hiekkatiellä aivan krampin partaalla. Pyörittelin kampia lähinnä vain toisella jalalla ja pääsin huipulle ilman lisästoppeja.

Välillä jalat olivat tuntuneet paremmilta ja olin jo miettinyt pitäisikö sittenkin lähteä toiselle kierrokselle. Loppulaskun runttasin sellaisella raivolla ettei harmittaisi jos toinen kerta jäisi väliin. Laskussa jalat ehtivät vähän levätä ja kun fiilis oli muuten hyvä, päätin vielä yrittää toiselle kierrokselle lähtöä kunnon tankkauksen jälkeen.

Round 2.

Lisää suolaa, suolakurkkuja ja uudet eväät reppuun. Parit kuulumisten vaihdot tuttujen kanssa ja kuin huomaamatta olin jälleen satulassa. Ensimmäisen mäen, jonka olin lähdössä polkenut ylös isolla vaihteella, nitkutin ylös tällä kertaa pienimmällä vaihteella. Samoin seuraavan mäen. Ja sitä seuraavan. Golden Resortin tien ylittävälle sillalle en yrittänytkään nousta polkemalla vaan työnsin pyörän ylös. En välittänyt muiden vauhdista ja keskityin säästämään jalkoja alun helpoilla tieosuuksilla.

Toisen kierroksen ensimmäisen 10 kilometrin keskisyke oli alle 70 % maksimista, kun ensimmäisellä kierroksella sama osuus oli paukuteltu yli 90 % tehoilla. Ilmeisesti muillakin matka oli alkanut painaa, koska kovin montaa ajajaa ei ohitseni tällä osuudella tullut ja ennen Kinahmin nousua otin jopa muutaman uuden selän kiinni.

Tönäsimme Kinahmin ylös kolmen muun kuskin kanssa ja vertailimme alkukisan kokemuksia. Teknisen alamäkeen viettävän polun alkaessa otin letkan kärkipaikan ja rennosti ajelemalla pääsin yllätyksekseni letkasta karkuun. Alamäen jyrketessä sain lisää selkiä kiinni, jotka jäivät taakse lähes saman tien. Mäen alla nautin huollossa päiväkahvit ja jatkoin matkaa.

Huollon jälkeisellä hiekkatiellä, jossa tuntemukset jalkojen väsymyksestä olivat ensimmäisellä kierroksella alkaneet, tunsin jaloissa elpymisen merkkejä. Tankkaus ja tahdin pudottaminen olivat siis tuottaneet tulosta. Voimaa ei jaloista edelleenkään saanut kunnolla ulos, mutta akuutti kramppaamisen tunne ei ollut enää jatkuvasti läsnä.

Matkaradion uudet ohjelmat.

Kinahmin toiseen nousuun sain jälleen pidempiaikaista ajoseuraa. Synkistelyt ja kramppien voivottelut olivat vaihtuneet toiveikkuuteen ja jutustelimme matkaseuralaisten kanssa reitistä, pyöristä ja muista kesäsuunnitelmista. Kinahmin toisessa alamäessä seuralaiset jäivät jälkeen ja tavoitin uusia tuttavuuksia. Vaikka ylämäet menivät edelleen hitaasti tunkkaamalla, sain tasamaalla ja alamäissä ajettua vaivattomasti porukkaa kiinni.

Mäestä toiseen, huollosta huoltoon ja mutalammesta toiseen matka eteni koko ajan paremmissa tunnelmissa. Keskisyke pysyi 75 - 80 % välillä, joten sen puolesta matka eteni kohtuullisilla tehoilla. Eniten aikatappiota tuli edelleen pienissä mäentyngissä, jotka normaalisti olisi polkaistu ylös muutamalla tehokkaalla polkaisulla. Nyt tehoja ei ollut käytettävissä, joten pieneenkin mäkeen oli vaihde pudotettava pienelle tai hypättävä kokonaan pyörän päältä pois ja tönättävä.

Ylämäissä häviämäni ajan otin kiinni laskuissa, joihin toisella kierroksella uskalsi hyökätä vielä ensimmäistä lenkkiä rohkeammin. Alkukesän enduro-ajelut tulivat nyt tarpeeseen. Ennen viimeistä huoltoa usko maaliinpääsystä alkoi vahvistua ja loppua varten täytyi keksiä uusia tavoitteita. Päätin jatkaa samaa säästeliästä tahtia loppunousun alkuun saakka ja yrittää sen selvittämistä tällä kertaa ajamalla kramppiuhasta välittämättä.

Viimeinen taisto.

Tsemppasin itseäni tämän uuden tavoitteen suhteen, ja kuin tilauksesta samaan aikaan loppunousun - El Granden - kipuamisen aloittanut kuski heitti vielä kehiin "Kuka eka ylhäällä?" -haasteen. Loppunousu ei tuntunut läheskään haastavimmalta nousulta reitillä ja pienimmällä vaihteella nitkuttaen selvisin kuin selvisinkin koko matkan Tahkon päälle ajamalla ilman maakosketuksia.

Tahkon päällä taakseni ilmestyi pari saman sarjan kuskia, joilla oli selkeästi kova kisa keskenään käynnissä. Tulin loppulaskun reteesti niin kovaa kuin suinkin uskalsin ja onnistuin tekemään jyrkissä kohdissa eroa tähän kaksikkoon melko paljonkin. Tasaisemmilla, poljettavilla osuuksilla he ajoivat minut aina kiinni ja laskun päätteeksi nostin tassut pystyyn ja toivotin heille hyvää keskenäistä loppukirikamppailua jääden itse nautiskelemaan viimeisestä kilometristä omaan tahtiin.

Ilta-auringon paisteessa Tahkolahden rantabulevardia kohti maalia rullaillessa fiilis oli mainio. Päivän koittelemuksista pyörivät mielessä päällimmäisenä seuraavat:

• Alkuvauhti oli aivan liian kova. Ryhmässä oman vauhdin pito ei selkeästi ole vahvuuksiani. Toisaalta ylikova alku takasi ruuhkattoman lopun, mutta rajansa kaikella.
• Alun hölmöilyn jälkeen suorituksen kokoaminen uudelleen ei olisi voinut paljoa paremmin onnistua. Tavoite toisensa jälkeen täyttyi ja kertaalleen loppuunajetut reidet sai tankattua vielä toimintakuntoon.
• Tahkolla oli parhaat kisatalkoolaiset, jotka olen nähnyt. Yleisö ja liikenteenohjaajat kannustivat toisella kierroksella hidasta yksinäistä lyllerrystäni aivan kuin olisin ollut taistelemassa kärkisijoista. Tästä sai hymyn naamalle kerta toisensa jälkeen. Huoltopisteillä palvelu oli aina loistavaa. Kiitos!
• Osallistujien yhteishenki oli mahtava. Kisakumppaneita tsempattiin sarjaan katsomatta ja apua tarjottiin niille ketkä sitä tarvitsivat. Maalialueella kisan päätteeksi oli upeaa heitellä ylävitosia kaikkien kanssa-ajajien kesken.

Reisiä lukuunottamatta voimavaroja ja energiaa jäi käyttämättä reilusti. Aikaa kului 9 tuntia ja 4 minuuttia, joka riitti 120 kilometrin kisan sijalle 112. Paremmalla vauhdinjaolla aika olisi ollut paljon parempi ja vauhti olisi varmasti riittänyt top-100 -listalle.

Kaikesta huolimatta tuntui todella hyvälle rullata maalikaaren ali, nostaa kädet ilmaan ja taputtaa itselleen maaliin saakka selviytymisestä kaikkien kommellusten jälkeen.

Ee se oo tääsin poissulettua jotta kävisin toistamisseennii - voisi joku paikallinen sanoa.

Maalissa oli helppo hymyillä.

Yllätyksekseni toinen kierros oli nousujohteinen vaikka jalat olivat loppu.